Muotoa etsimässä

Elämme säälimättömän itsensä markkinoinnin ja esilletuomisen aikakautta. Allekirjoittanutta tämä ketuttaa useammin kuin olen siitä innoissani ja niinpä firmallani ei ole Facebook-fanisivuja ”Etunimi Sukunimi [osaamisalue]”-faniprofiilista nyt puhumattakaan. Olen kuitenkin havainnut, että tutkainta vastaan on turha potkia ellei välttämättä halua olla porukasta se jolle jää aina luu käteen, joten en lupaa etten sellaisia koskaan perusta vaikka pieni ihminen sisälläni kuinka oksentaisi pahaa oloaan sitä tehdessä.

Nooh, protestoinnista päivän promoiluihin. Sain pari päivää sitten valmiiksi uuden portfolioni version 0.1, jossa on vielä paljon paljon paljon paljon fiksattavaa, kehitettävää, uudelleen mietittävää ja lisättävää. Portfoliota voi kuitenkin käydä jo kurkkimassa täältä – toistaiseksi se sisältää lähinnä valokuvausjuttujani kilometrin pitkillä scrollattavilla sivuilla, joiden lataaminen on varmaankin aika tuskaista hitaammilla yhteyksillä. Sen lisäksi tarjolla on lyhyt katsaus maalailuihin ja myöhemmin tulossa on ainakin kuvitusjuttuja ja ja... mistä sitä vielä tietää kun vääntää samanaikaisesti niin monien asioiden kanssa ettei oikein itsekään muista mitä kaikkea on elämässään tehnyt.





Valokuvausjutuista vielä; pidän niiden tekemisestä kamalan paljon, joten tekisin niitä mielelläni yhä enenevissä määrin. Jos siis tarvitset promokuvia tai tiedät jonkun, joka niitä tarvitsee niin yhteydenottaminen on suotavaa, toivottavaa ja erittäin mukavaa. Sama koskee esimerkiksi hääkuvausta; mikäli olet menossa naimisiin tai tiedät hääpäiväänsä suunnittelevia ihmisiä, niin yhteyttä tai vinkkiä sellaisen ottamisesta vaan rohkeasti.

Niin, kuten portfoliossani sanotaankin niin kuvaan toki paljon muutakin. Toivottavasti onnistun ilmentämään niitäkin juttuja paremmin kunhan portfolion kehitystyöhön on aikaa ja sitä silmälläpitäen kommentit ovat muuten poikkeuksellisen tervetulleita – kiitoksia niistä jo etukäteen.

Nyt kun maalaukseni ovat näkyneet eilen Neloselta tulleessa Innossa voin julkaista ne täällä blogissakin.

Tammikuun alkupuolella eräs kaverini otti yhteyttä Facebookin chatissa kertoakseen, että Inno tarvitsee graffitimaalaria ja että hän oli antanut minun yhteystietoni tuotantotiimille. Kiitokset vielä kyseiselle kaverille – tiedät kuka olet. Kyse oli 9-vuotiaiden kaksospoikien Jessen ja Villen seinälle maalattavista nimistä, joita ryhdyin luonnostelemaan välittömästi saatuani tiedon duunista. Luonnostelua vauhditti kiireinen aikataulu ja se, että samaan hommaan oli mitä ilmeisimmin ehdolla muitakin maalareita. Tein nimistä kolmet luonnokset, joista alla ne joiden oletin tulevan valituiksi joukosta.


Oletin ohjelman tekijöiden ja suunnittelijoiden haluavan seinille mahdollisimman yksinkertaista ”mukagraffitia” ja yllätyin iloisesti kun tulin valituksi ohjelmaan tyylillisesti eniten omaa itseäni edustavien jo hieman monimutkaisempien luonnosten perusteella.

Maalauspäivä oli raskas, mutta varsin mukava. Kyykin seinän äärellä skalpellien, kalvojen ja piirtoheittimen kanssa kuutisen tuntia ennen maalausten valmistumista – osa tästä meni toki taukoiluun maalikerrosten kuivumista odotellessa. Näin pieniä maalauksia ei ollut mahdollista järkevästi toteuttaa ilman stencil-tekniikan soveltamista, mutta se oli lopulta muutenkin oikea valinta mielestäni, koska lopputuloksesta tuli sarjakuvamainen ja siisti.

Pari tuttuani ehti jo eilen piruilemaan siitä kuinka pärstäni näkyi ohjelmassa ainoastaan muutaman sekunnin. Ihan hauskasti sanottu tietty, mutta tarkoitukseni oli kyllä karvaisen naamani sijaan tehdä pari pientä poikaa onnellisiksi sekä saada näkyvyyttä omalle työlleni ja myös graffiteille ja katutaiteelle yleisesti positiivisella tavalla. Tämä tavoite toteutui paremmin kuin hyvin ja poikien ”JEI, graffiteja!”-kommentti olikin parasta palautetta mitä työstään voi saada. Kiitokset toki myös Innon tuotantoryhmän töitäni kehuneille aikuisille, joiden kehuihin en oikein osannut suhtautua.

Lisämatskua jaksosta on tulossa Innon nettisivuille ja mikäli itse ohjelma kiinnostaa, niin uusinta tulee telkkarista sunnuntaiaamuna tai sitten sen voi katsoa webistä täältä. Kiitokset aktiiviselle lukijalle linkin heittämisestä kommentteihin.

Tällaisia juttuja tekisi mielellään useamminkin.

Sulostutan tänään läsnäolollani sisustusohjelma Innoa Nelosella klo 20.00 lähtien. Aktiivilukijat jo arvaavatkin, että kyse on maalausjutuista, mutta tarkemmin palaan asiaan huomenissa kuvien kera.

Katsokaahan ihmeessä mikäli satutte olemaan kotosalla.

Vuosia sitten olin pari tuntia viikossa opettamassa nuorille katutaidetekniikoita eräällä Helsingin monista nuorisotaloista. ”Katutaidekerho” oli suunnattu alle 18-vuotiaille, mutta sinne olisi halunnut ehkä eniten kaikista juuri 18 täyttänyt Otto, jota sitten näkyikin aika usein kuikuilemassa oven raossa. Epävirallisesti Otto pyöri tunneilla mukana satunnaisesti ja siinä sivussa tulin huomanneeksi nuorenmiehen potentiaalin.

Naaman nurinpäin saavan aamupäivän perjantai-postauksen lisäksi tänään tarjolla myös muuta; Paprika!:n taidetta ja hirmiöitä.




Tarkempaa tietoa Paprika!:sta löytyy mistäs muualta kuin tästä Facebook-ryhmästä.

Hyvät viikonloput kaikille! :)

"Muotoa Etsimässä" ei yleisesti ottaen ole poliittinen tai kantaaottava blogi, mutta tänään se on sitä hetken. Tällä viikolla uutisissa on ollut eläinaktivisten salakuvaamaa materiaalia suomalaisilta turkistarhoilta, joilla turkisten tuottajat vakuuttavat tuotannon olevan aivan toisella tasolla kuin niissä kauhukuvissa, joita mediassa on esitelty muualta maailmasta. Julkaistun materiaalin pohjalta näin ei kuitenkaan ole ja itseasiassa osa julkaistusta materiaalista on aktivistien mukaan kuvattu Suomen Turkiseläinten Kasvattajain Liiton puheenjohtajan tarhalta.

Alla muutama juliste "Design against Fur"-kilpailun voittajista vuodelta 2003.







Jos olette sitä mieltä, että tämä on nyt vaahtoamista, niin käykää katsomassa täältä muutaman minuutin video asiasta ja palatkaa asiaan sitten. Itse pystyin katsomaan videota puolisentoista minuuttia; sen jälkeen lounas alkoi pyrkimään ylöspäin, tunsin itseni äärimmäisen vihaiseksi, surulliseksi ja voimattomaksi samaan aikaan. Jos teissä herää samansuuntainen reaktio, niin käykää vaikka allekirjoittamassa adressi täällä. Nettiadressit ovat kokeneet vajaassa kymmenessä vuodessa kamalan inflaation, mutta nimen laittaminen listaan on silti tyhjää parempi.

Viime vuosikymmenen kettutyttöilyt käänsivät sympatiat lähinnä turkistarhaajien puolelle, mutta nyt sympatia on ainakin allekirjoittaneen kohdalta kulutettu loppuun ja varaan oikeuden pitää turkistarhaajia tästä lähtien ainoastaan mistään mitään välittämättömänä kiduttavana ja murhaavana sekopääjoukkona, jonka "elinkeino" ei ole elinkeino vaan laillistettua viihdettä sadisteille. Turkiksia ostavista ja niitä päällään pitävistä ihmisistä en edes viitsi sanoa mitään.

Pahoitteluni palopuheesta, mutta jos se muuttaa yhdenkin tämän lukevan suhtautumista turkistarhaukseen edes marginaalisesti vähemmän hyväksyväksi, niin kirjoitukseen käytetty aika oli hyvin käytettyä aikaa ja julkaisu mielestäni vähintäänkin oikeutettu.

Alla on muutama kuva erilaisista designtuotteista – Le Klintin lampusta, Alexander McQueenin kengistä, Le Corbusierin lepotuolista, Eero Aarnion Pallotuolista ja Marimekon/Iittalan Mariskoolista. Osaatteko sanoa mikä erottaa kuvien tuotteita toisistaan?


Niin, oikeanpuolimmaiset kuvissa esiintyvistä tuotteista ovat kopioita alkuperäisistä – jotkut parempia ja jotkut huonompia. Kopioita designtuotteista myydään suhteellisen avoimesti täällä Suomessakin ja niiden yhteydessä mainitaan varsin harvoin ainakaan suoraan ettei kyseessä ole alkuperäinen tuote. Eero Aarnion Pallotuolin kopioita kaupataan jopa lähes kolmentuhannen euron hintaan alkuperäisten hinnan ollessa noin tuplasti sen verran. Halvimmillaan feikin Pallotuolin voi saada itselleen noin viiteensataan ja se on muuten ihan sama tuoli kuin se, jota kolmella tonnillakin myydään.

Varastetun tavaran ostaminen on yksiselitteisesti rikos. Mitä siis pitäisi ajatella ihmisistä, jotka ostavat itselleen varastettua designia? Entäpä kauppiaasta, joka ei suoranaisesti väitä myymiään tuotteita aidoiksi, mutta ei myöskään kerro niiden olevan kopioita ellei sitä erikseen osaa kysyä (soitin eräällä kopioita kauppaavalle firmalle ja siellä suorastaan loukkaannuttiin kun kysyin tuotteiden alkuperästä, mutta suostuttiin sentään sanomaan ettei kyse ole alkuperäisistä) ja ottaa kopioista hintoja, joihin selkeästi kuuluu designtyön osuus vaikkei sitä niiden valmistamista varten ole tehty? Ajatellaan myös toiselta kantilta; kuuluuko designereilla olla loputtomiin oikeus narista siitä kuinka heidän töitään varastetaan samalla kun niitä on myyty jo vuosikymmeniä hintaan joka ei ole missään suhteessa nähtyyn työmäärään, muodon uniikkiuteen tai valmistuskustannuksiin? Entäs jos kopio toteuttaa alkuperäistä paremmin funktionsa ja on lisäksi paremmin valmistettu?

Kinkkisiä kysymyksiä, joiden parissa olen itse tässä painiskellut. Aiemmin mainittu Eero Aarnio on allekirjoittaneen suurin suomalainen (ja lähes ainoa ihan aito) design-idoli ja olen himoinnut Pallotuolia niin kauan kuin jaksan muistaa – muistini ei tosin ole järin pitkä. Olen kertonut itselleni ostavani tuolin sitten kun olen iso ja varakas, mutta kieltämättä 6200 euroa kuullostaa aika paljolta vaikka voittaisin päävoiton huomisessa Viking Loton arvonnassa ja jos haluan tuoliin kaiuttimet, niin hinta onkin jo lähes yhdeksän tonnia. Alkuperäinen Pallotuoli on sitäpaitsi järkyttävän huono istua tällaiselle lähes kaksimetriselle hongankolistajalle ja kaikki läpi-istumani kopiot ovat olleet ainakin mukavampia. Kunnioitus Aarnion työtä kohtaan saa minut vuodesta toiseen olemaan ostamatta kopiota, mutta tällä hetkellä houkutus on kovin suuri erään paikallisen liikkeen viidensatkun ”Pallotuolien” kanssa.

Perhana.

Minunkin tekemääni designia on varastettu ja se on hämmästyttävää sinänsä. Eräs suuri suomalainen vaatevalmistaja oli ottanut vuosia sitten tekemäni bändilogon ja murjonut sen soseena halpahalleissa myytäviin lasten huppareihin. Ärsytti melkoisesti kun huomasin tapahtuneen, mutta lyhyen salapoliisityön jälkeen paitojen valmistajaan yhteyttä ottamalla asia saatiin selvitettyä molempia osapuolia tyydyttävällä tavalla. Kyseinen vaatevalmistaja on silti mielessäni ollut siitä lähtien aikamoinen spedelafka, mutta pienille lapsille en ole harmissani puukotettu designini hupparinsa rinnassa ympäriinsä teutaroinnista – oikeastaan olen vaan iloinen että se sai laajempaa levikkiä.

Koitankohan tässä nyt kuitenkin vain rauhoitella omaatuntoani varastetun designin himoitsemisesta? Toisaalta miksi minun pitäisi omata tässä asiassa niin tavattoman korkea moraali samalla kun olen ihan varma ettei suurin osa sukankuluttajista edes erota kopioita aidoista ja tuskin välittäisi hevonhännän vertaa vaikka tunnistaisikin? Valitettavasti oma vastaukseni edelliseen kysymykseen taitaa olla ”siksi koska tiedän ja ymmärrän edes vähän paremmin.”

On se maailma vaan houkutuksia täynnä.

Banksy on täysin kiistämättömästi maailman tunnetuin katutaiteilija ja suuri osa Banksyn tietävistä tietää myös mistä hän on kotoisin – Bristolista. Juuri sen enempää miehestä ei hänen tekojensa lisäksi yleisesti tiedetäkään, mutta sehän riittää tähän postaukseen erinomaisesti. Ystäväni Pinkki nimittäin kävi Bristolissa jonkin aikaa sitten ja otti kaupungista kuvia. Luvan kysyttyäni ajattelin jakaa osan kuvista myös teidän kanssanne.

Luovuus ja tarve toteuttaa itseään hipoo usein jo hulluutta. Tämä väittämä tuskin kuullostaa kovinkaan monesta omien projektiensa parissa rämpivästä ja uusia suunnittelevasta henkilöstä erityisen kaukaa haetulta. Itsellänikin on tällä hetkellä... hmss... ainakin... viisi projektia odottamassa toteuttamista heti kun niille saa jostain revittyä ajan. Tarpeeni luoda on kuitenkin mitä ilmeisimmin vielä suhteellisen terveellä tasolla kun sen suhteuttaa tämän kirjoituksen aiheena oleviin yhden ihmisen tekemiin käsittämättömiin suorituksiin.

Myös rakentajansa mukaan nimetty tällä hetkellä kolmetoistakerroksinen ja lähes 45 metrinen puinen talo on jossain muodossa koristanut Arkangelia vuodesta 1992, jolloin Nikolai Sutyagin aloitti sen rakentamisen. Alkuperäinen tarkoitus ei kuulma ollut lähteä tekemään aivan tällaista juttua vaan kyseessä on ”iloinen onnettomuus” - Nikolai rakensi ensin vain muutaman kerroksen, mutta ei ollut aivan tyytyväinen aikaansaannokseensa, joten jatkoi rakentamista.

Nimis (latinaa, ”liikaa”) ja Arx (latinaa, ”linnoitus”) eivät varsinaisesti ole rakennuksia vaan paremminkin rakennelmia. Taiteilija Lars Vilks aloitti Nimiksen rakentamisen vuonna 1980 ja sai jollain käsittämättömällä tavalla työskennellä sen parissa pari vuotta ennenkuin kukaan kiinnitti asiaan mitään huomiota. Kun huomiota alettiin kiinnittämään, niin ymmärrettävästi kaikki siitä ei ollut pelkästään positiivista ja niinpä rakennelmista on väännetty kättä siitä lähtien. Purettu niitä ei kuitenkaan ole, koska herra Vilks on muodollisesti myynyt ne eteenpäin ja julistanut maan, jolla ne seisovat omaksi ”Ladonia”-nimiseksi valtiokseen. Ladonialla on tätä nykyä ilmeisesti kymmeniä tuhansia kansalaisiakin. He kaikki tosin ovat virallisesti nomadeja eikä kukaan pysyvästi asu maassa.

”Ideaalinen palatsi” on ranskalaisen postimiehen Ferninand Chevalin käsialaa. Hän aloitti rakentamaan sitä vuonna 1879 päivittäisen postireittinsä varrella ja jatkoi työtä seuraavat 33 vuotta. Herra Cheval toivoi tulevansa haudatuksi luomukseensa, mutta koska Ranskan laki ei tätä sallinut hän päätti rakentaa itselleen myös mausoleumin paikalliselle hautausmaalle. Siinä menikin sitten seuraavat kahdeksan vuotta ja noin vuosi mausoleumin valmistumisesta rakentaja kuoli elämäntehtävänsä täyttäneenä.

Olen havainnut mainitsevani aika usein jossain vaiheessa näitä kirjoituksiani, että ostaisin niissä esiintyviä juttuja itselleni jos voisin. Lukiessa tulee jopa ehkä hieman sellainen fiilis, että onkohan tässä nyt kyse maksetusta mainoksesta. Valitettavasti näin ei ole, mutta vinkkinä niille kaikille pääosin ulkomaalaisille palveluille, tuotteille ja näiden tuottajille, joita olen maininnut tähän mennessä; I don't mind if you send me free stuff - please do.

Tälläkään kertaa kyse ei ole mainostamisesta, mutta puhtaasti kaupallisten tahojen (joskin omasta mielestäni ultraviileiden sellaisten) tuotteista kirjoittamisesta. Hitsi kun joku näistä oikeasti lähettäisikin allekirjoittaneelle jotain.

Webistä löytyy enemmän ja enemmän palveluita, joiden kautta pystyy tilaamaan itselleen vaikka mitä mukavaa joko omilla tai lahjakkaiden nuorten taiteilijoiden "limited edition"-designeilla varustettuna. Aikaisemmassa kirjoituksessani mainitun Zutton kautta eksyin palveluun, josta saisi taideprinttejä, canvastauluja, tyynyjä, kahvikuppeja lautasineen, pieniä laukkuja ja muuta sen sellaista. Jo aikaisemmin silmääni on sattunut mm. skeittilautoihin printtejä tarjoava saitti, sateenvarjoja, kenkiä ja kankaita. Alla siis pieni katsaus mukaviin härpättimiin ihmisille, jotka eivät halua ostaa "taidettaan" Ikeasta.