Muotoa etsimässä

Jokainen 70- tai 80-luvulla syntynyt poika on joskus halunnut itselleen Darth Vaderin maskin ja kypärän. Harva kehtaa edes muuta väittää ja jotka niin väittävät yksinkertaisesti valehtelevat. Joskus pienen pojan unelmat toteutuvat viiveellä; olin reilu viikko sitten käymässä läpi kirppareita ihan muita juttuja etsimässä kun kohtasin jotain odottamattoman siistiä.

Aika päheetä, eikö totta? Kaikki tämä seitsemällä eurolla. Pakkohan se oli hankkia. Kyseiseen maskiin ja kypärään kuuluu myös rintamoduuli, johon on tallennettu herra Vaderin kuolematonta raskasta konemaisen huohottavaa hengitystä sekä klassikkofraaseja kuten "you don't know the power of the dark side." Helppoheikit ja TV shopin mainokset sanoisivat "eikä siinä vielä kaikki", koska... Siinä ei ollut vielä kaikki! Eräs ystäväni havaitsi toimistollani käydessään että maskissahan on kiinni mikrofoni ja paria nappia painamalla se muuttaa pitäjänsä puheäänen Vadermaiseksi.

Tästä innostuneena tuli tsekkailtua webistä kaikkea muutakin Darth Vader -härpätintä ja törmäsin "The Vader Projectiin." Mikäli nyt oikein ymmärsin niin Ämeriiicän Yhdyswalloissa maalataan ja/tai muuten pimpataan vuosittain 100 kappaletta omaani (lähes) vastaavia Vader-settejä uuteen uljaaseen kuosiin, niistä pidetään näyttely ja lopuksi voittaja huutokaupataan. Alla muutamia kuvia asiasta.



Miksei meillä ole Suomessa tällaista? Haistan jälleen kerran asian, joka olisi kivaa toteuttaa joko tässä samassa tai mukaillussa muodossa. Pistänpäs mietintävaderkypärän päähän. Don't make me destroy you!

Nostalgia on parhaimmillaan oikein mukava asia ja niinpä joskus kannattaa ottaa ihan reilusti katse menneisyyteen. Törmäsin äsken erään Facebook-ystäväni laittaman linkin kautta "Looking Into the Past"-ryhmään Flickrissä ja ajattelin jakaa muutaman otoksen sieltä teidän kanssanne.




Kuvien idea on perin yksinkertainen, mutta kiehtova. Niinpä ajattelin tehdä tämän kirjoituksen oikeastaan myös muistilapuksi itselleni "testaa tätä joskus"-tyyliin. Ainahan ei tarvitse kurkata mitenkään suunnattoman kauaksi menneisyyteen kuitenkaan eikä ole pakko käyttää kuvia, joilla välttämättä olisi kenellekkään muulle yhtään mitään merkitystä. Itselläni on kuitenkin tallessa tuhansia, tuhansia ja taas tuhansia kymppikuvia joko yksin tai seurassa tietyistä kotimaassa vietetyistä hetkistä ja niihin voisi tehdä matkan ottamalla kuvan mukaan ja palaamalla sen jälkeen rikospaikalle.

Kylläpä alkoikin kutkuttamaan!

Tehdäänpä poikkeus (jonka aina toisinaan teen blogitekstejä kirjoitellessa ja josta aina muistan huomauttaa siinä yhteydessä) ja lainataan heti alkuun sanoja eräästä biisistä:

"Miks kaikki kaunis on niin naiivia
Ja markkinoiden voimissa vain draivia?
Miks kaikki kaunis on vain vitsiä
Onni rihkamaa vain ja kitchiä?
Oli piiput ennen puuta, hipit rautaa,
Nyt ne kaiken kauniin hautaa.
Haudalle laitan kukkasen
Ja kukoistavan toivon edes sen."

Olen parhaani mukaan koittanut elää elämäni tähän pisteeseen asti niin etten kadota sisäistä lastani, tule turraksi aidoille asioille, ryhdy pitämään kyynisyyttä oikeana lähestymistapana yhtään mihinkään, ala näkemään materiaalisen rikkauden tavoittelua tienä onnellisuuteen, ryhdy kiusankappaleeksi läheisilleni... ja niin edelleen. Aina toisinaan tältä tieltä tulee hetkeksi harhauduttua, mutta olen aika tyytyväinen siihen että sisäinen hippini elää voimakkaasti ja tulen todennäköisesti siitä johtuen aina olemaan ensisijaisesti tunteista ja kokemuksista elävä ihminen.

Leikitään että tämä tunteikas aloitus liittyy jotenkin myös seuraavaan aiheeseen:

Valokuvaaminen on jotakuinkin puolet elämästäni ollut rakas harrastukseni ja sittemmin osittain myös ammattini. Kun joskus ryhdyin aktiivisesti kuvaamaan kaikkea mahdollista tein niin ymmärtämättä asian teknisestä puolesta hölkäsen pöläystä. Annoin vaan kameran laulaa kun tilanne tuntui sellaiselta ja tältä aikakaudelta on edelleen tallessa iso kasa riemukkaita otoksia - täysin yli- tai alivalottuneita, vinolla horisontilla varustettuja, tärähtäneitä ja epätarkkoja sellaisia. Kuvatessani saadakseni leipää pöytään pyrin ottamaan teknisesti mahdollisimman virheettömiä kuvia ja valitettavasti tämä asenne tulee helposti puolivahingossa roudattua mukaan myös vapaa-ajalla tapahtuvaan kuvaamiseen. Harrastelukuvaamisessa pitäisi muistaa että hyvä valokuva ei vaadi teknistä täydellisyyttä vaan hyvän kuvan tekee tunnelma; taltioitujen asioiden pitää maistua elämälle ja herättää katsojassa tunteita ja muistoja vielä vuosien jälkeenkin. Kaikkein helpoimmin valokuvaamisesta pystyy karsimaan epäolennaisen kuvaamalla sellaisella kameralla, jonka asetuksia ei voi juurikaan säätää ja joka antaa sellaista matskua kuin nyt sattuu antamaan nappia painamalla ja lonkalta laukomalla. "Lomography" on juuri tätä (alla on siitä kymmenen kuvaesimerkkiä) eikä "lomoilua" varten tarvitse oikeasti omistaa Lomoa - mikä tahansa toiminnoiltaan ja rakenteeltaan mahdollisimman yksinkertainen kamera käy. Itsellänikin on niitä nurkissa pyörimässä ja aionkin kaivaa ne käyttöön tänä vuonna.






Elämä on ihaninta ihan sellaisenaan ilman mitään turhia strösseleitä.

(Jos aktiivilukijoita ihmetyttää mistä nyt tuulee, niin kyse on siitä että allekirjoittaneesta tuli viime perjantaina varhain aamulla setä. Se muistutti siitä että parhaat asiat eivät ole monimutkaisia.)

”En kyl jaksais koko ajan höpistä pelkkää graffitiasiaa. Se on suurina annoksina kamalan tylsää. Mitähän jos koittaisin laittaa kasaan koosteen taas ja pistää sen kerralla blogiiin. Muustakin kun olis kiva kirjoitella.”

*2 viikkoa aikaa välissä*

”No voi perhana. Nyt tätä matskua on sit kasaantunut niin sairaasti ettei tästä enää saa mitenkään tiivistettyä yhtä juttua.”

Niin, tässä postausten välissä on tosiaan tullut käytyä Pariisissa ja testailtua uusia kuvausjuttuja siellä uuden lelun kanssa, hoidettua Keravan graffitiseinän asioita niin paljon että itseäkin välillä jo vähän etoo, maalailtua muutamaan otteeseen ja viime viikonloppuna olikin sitten jo seinän viralliset avajaisetkin.

Kai sitä pitää vaan ryhtyä avaamaan arkistoja jostain nurkasta ensin ja ajankohtaisin nurkka on tosiaan ”Sana kadulla on graffiti”-tapahtuma (kiitokset nimestä Threadlessin t-paidalle, josta sen varastin ja suomensin). Alla julistetta ja kuvia.


Tapahtumassa piti alunperin olla maalaamassa 5 graffitimaalaria, mutta erittäin ymmärrettävästi kiireisin meistä perui osallistumisensa päivää ennen tapahtumaa kun näytti siltä että taivaalta tulee vettä kuin saavista kaatamalla. Tapahtuma päätettiin kuitenkin pitää epäonnistumisen uhallakin ja onneksi niin tehtiin, koska koko päivänä ei sitten satanut. Tai no, satoi. Sade alkoi maagisesti 2 minuuttia viimeisen piissin valmistumisen jälkeen, joten se ei haitannut ketään.

Maalaamisen lisäksi tapahtumassa oli tarjolla musiikkia, makkaraa, virvokkeita ja katuliiduilla puuhastelua. Porukkaa kävi päivän aikana oikein mukavasti ja medianäkyvyyskin oli kiitettävää; tapahtumasta oli lauantaina jutut Helsingin Sanomissa, Keski-Uusimaassa ja Tuusulanjärven Viikkouutisissa.

Suuret kiitokset Keravan kaupungin nuorisotoimelle ja erityisesti kyseisen byroon johtajalle, joka on väsymättömästi tehnyt töitä tapahtuman ja seinän eteen. Musiikista kiitokset Kallejuhani ”Nome” Hirvoselle, Tipa ”Mista Tibbz” Tuomiselle, parille paikalliselle nuorisobändille (”YAAAA-AARRRGH! YAA-AAA-AARGH!”), spraymaaleista sponsoreillemme Pentisolille ja Geezersille, makkaroista ja limppareista Pajuniemelle ja Sinebrychoffille, pohjamaaleista Keravan Rautialle ja Väripirtille, tapahtumakuvista Tiina Monoselle ja Karoliina Javakselle, maalailuista niille kolmelle muulle joiden kanssa oli ilo ja kunnia maalata (otetaan uusiks myöhemmin!) ja ja ja... jos nyt unohdin jonkun, niin älkää lahdatko.

Ai niin, erityiset kiitokset Mikko Niittymäelle alla olevasta videosta. Tapahtumassa meno ja meininki ei kyllä ollut niin raffia kuin taustabiisissä, mutta vähintään yhtä hyvää.